Kulissielämää

Päätin taas kirjoittaa suomeksi, koska pää vilisee ajatuksia, enkä saa niistä selvää oikein millään kielellä.

Mulle sanottiin hiljattain jotain, mikä on jäänyt päähän pyörimään. Meni jotakuinkin näin: ”Helppo sun on sanoa, sulla on just tollanen täydellinen elämä. Miehiä ympärillä, lahjakkuutta, itsenäinen elämä ja kaikkea muuta. Sulla on kaikkea”.

Tänään olen ollut lähes koko illan yksin kotona, joten väistämättä olen kelaillut asioita vähän liikaakin. Tuo lause erityisesti herättää aivan uskomattoman vihan ja ärtymyksen, sillä tuntuu ettei kukaan tajua, miten paljon tämän ”täydellisen elämän” ylläpito vaatii. Ja mitä siihen pääseminen on vaatinut. Ensinnäkin, mulla ei ole ikinä ollut toimivaa ja hyvää suhdetta. Pompin miehestä mieheen ilman että välitän kenestäkään tai että kukaan välittäisi musta. Nytkin tapailen erästä miestä, mutta en todellakaan tiedä, mitä siitä tulee. En ole ollenkaan varma edes omista fiiliksistäni, saati jätkän fiiliksistä. Tosi hyvä pohja rakentaa yhtään mitään.

Toiseksi, lahjakkuus ei ole mitään ilman kovaa työtä. Olen useammin kuin kerran ollut burn outin partaalla (tässä iässä!) ja stressaan joka päivä siitä, että saan parhaimmat mahdolliset arvosanat. Nukun noin 5h yössä, valvon tarvittaessa kofeiinipillerien avulla ja tarvitsen alkoholia rentoutuakseni. Tuntuu, etten ikinä ole tarpeeksi hyvä ja kun siihen yhdistetään esim. vanhempien/äidin odotukset, paineet kohoavat pilviin. Joillekin koulunkäynti on hauskaa. Minulle se on suorittamista, itsensä ja muiden ylittämistä, odotusten täyttämistä. Olen luonnostaankin ihan hyvä koulussa, mutta kun hyvä ei riitä! Pitää olla PARAS. Ihmiset eivät vaan tunnu tajuavan, miten helvetisti työtä ja stressiä se vaatii. Oletetaan, että joillain on vaan parempi tuuri tai enemmän älliä kuin toisilla. Fakta kuitenkin on, että kuka tahansa voisi olla akateemisesti samassa kuin missä minä nyt olen.

Kolmanneksi. Lähdin kotoa 16-vuotiaana. Aloitin duunin 17-vuotiaana ja olen siitä lähtien maksanut joka ikisen laskuni itse. Maksan vuokran, puhelinlaskut, nettilaskun, harrastukset, vaatteet… Ihan kaikki. Ja sekään ei ole aina helppoa, olen ollut parhaimmillaan viikon syömättä (tai siis, söin vain koulussa), koska ei ole ollut rahaa safkaan. TOSI HIENO itsenäinen elämä, kannattaa joo kadehtia. Jos voisin, muuttaisin varmaan takaisin himaan ja eläisin vanhempien rahoilla ja söisin vanhempien ruokia, koska se olisi niin paljon helpompaa. Ainut vaan, että en voi tehdä sitä. Ottaa niin paljon päähän, kun ihmiset kadehtivat jotain omillaan asumista, kun tosiasiassa antaisin mitä vain, jotta saisin ehjän perheen ja kodin, missä voisin asua vielä vaikkapa vuoden. Minulla vaan ei ole mahdollisuutta siihen. Ironic, isn’t it?

On totta, että mulla on koko ajan tietynlainen kulissi pystyssä ja pikaisesti vilkaistuna elämäni on aika kivaa. Olisin kuitenkin odottanut kaverilta kykyä nähdä sen kulissin taakse, koska luulin hänen tuntevan minut sen verran hyvin. En päästä ihmisiä lähelleni kovin helposti, mutta jos viettää paljon aikaa kanssani, olen tosi helposti luettavissa. Ja onhan se nyt selvääkin, että esim. menestys ei vaan tule ilman kovaa työtä. On väärin luulla, että olisin joku poikkeus.

Tuollaiset kommentit loukkaavat erityisen paljon, koska niistä paistaa läpi sellainen asenne, että olisin muka saanut kaiken hopealautasella. Tulee samalla sellainen olo, ettei kukaan osaa arvostaa sitä työtä, mitä olen tehnyt. Onko väärin pyytää ymmärrystä kavereilta, kykyä tajuta ettei kaikki ole niin helppoa miltä näyttää? Olen ehkä kaikille muille se täydellisen elämän omaava tyttö, mutta lähimmille kavereille haluan olla oma itseni. Onko se liikaa vaadittu?

Jumalauta että ärsyttää.