End of an era

Believe it or not, this bachelorette has been tamed.

I’ve been going out with the same guy for the past month and I still like him. I don’t know what happened – I mean, I wasn’t supposed to get myself a boyfriend. I wasn’t supposed to get attached to anyone. But you know how these things just... happen. When you least expect it.

I wasn’t so sure about him in the beginning but now that he’s been away up north for a few days (he’ll be there for a month) and I suddenly noticed I actually MISSED him, I realized that I might care about him. Just a little bit. But this is so weird. The only person I’ve ever really missed was my best friend when she moved to the other side of the world. Or well, I did miss my ex every now and then, but it was nothing like this. It was desperate and hopeless, whereas the feeling I have now every time I think about my guy... it’s this warm, funny feeling. And honestly, I’m not the “warm, funny feeling” type.

But yeah... Actually many things have changed lately. For one, I’ve come to terms with all the issues I previously had with food and everything. Secondly, I’ve found this strange balance between school and life. It might be due to the fact that I only have about 2 months left but still, everything seems so much easier nowadays and despite living a normal life, I still get things done and don’t even stress about them that much. I’d say I’m getting pretty close to my ideal self. Finally.

Also I’ve begun the mental process of detaching myself from Finland. It wasn’t even a conscious decision but somehow I find myself thinking about things differently than before. I’m not chained to anything and I think I’m now just beginning to realize it. Even though, like I said, I’m in a relationship now, I still feel much freer than before. All this university stuff and graduation being just a couple of months away has made me realize just how great and big the world is. Sounds sentimental, but I’d say I’ve come to terms with everything that’s going on in my life.

Maybe all this could be expressed more simply by just saying that I’m finally happy. Yeah. That’s what it must be. This is happiness J

Kulissielämää

Päätin taas kirjoittaa suomeksi, koska pää vilisee ajatuksia, enkä saa niistä selvää oikein millään kielellä.

Mulle sanottiin hiljattain jotain, mikä on jäänyt päähän pyörimään. Meni jotakuinkin näin: ”Helppo sun on sanoa, sulla on just tollanen täydellinen elämä. Miehiä ympärillä, lahjakkuutta, itsenäinen elämä ja kaikkea muuta. Sulla on kaikkea”.

Tänään olen ollut lähes koko illan yksin kotona, joten väistämättä olen kelaillut asioita vähän liikaakin. Tuo lause erityisesti herättää aivan uskomattoman vihan ja ärtymyksen, sillä tuntuu ettei kukaan tajua, miten paljon tämän ”täydellisen elämän” ylläpito vaatii. Ja mitä siihen pääseminen on vaatinut. Ensinnäkin, mulla ei ole ikinä ollut toimivaa ja hyvää suhdetta. Pompin miehestä mieheen ilman että välitän kenestäkään tai että kukaan välittäisi musta. Nytkin tapailen erästä miestä, mutta en todellakaan tiedä, mitä siitä tulee. En ole ollenkaan varma edes omista fiiliksistäni, saati jätkän fiiliksistä. Tosi hyvä pohja rakentaa yhtään mitään.

Toiseksi, lahjakkuus ei ole mitään ilman kovaa työtä. Olen useammin kuin kerran ollut burn outin partaalla (tässä iässä!) ja stressaan joka päivä siitä, että saan parhaimmat mahdolliset arvosanat. Nukun noin 5h yössä, valvon tarvittaessa kofeiinipillerien avulla ja tarvitsen alkoholia rentoutuakseni. Tuntuu, etten ikinä ole tarpeeksi hyvä ja kun siihen yhdistetään esim. vanhempien/äidin odotukset, paineet kohoavat pilviin. Joillekin koulunkäynti on hauskaa. Minulle se on suorittamista, itsensä ja muiden ylittämistä, odotusten täyttämistä. Olen luonnostaankin ihan hyvä koulussa, mutta kun hyvä ei riitä! Pitää olla PARAS. Ihmiset eivät vaan tunnu tajuavan, miten helvetisti työtä ja stressiä se vaatii. Oletetaan, että joillain on vaan parempi tuuri tai enemmän älliä kuin toisilla. Fakta kuitenkin on, että kuka tahansa voisi olla akateemisesti samassa kuin missä minä nyt olen.

Kolmanneksi. Lähdin kotoa 16-vuotiaana. Aloitin duunin 17-vuotiaana ja olen siitä lähtien maksanut joka ikisen laskuni itse. Maksan vuokran, puhelinlaskut, nettilaskun, harrastukset, vaatteet… Ihan kaikki. Ja sekään ei ole aina helppoa, olen ollut parhaimmillaan viikon syömättä (tai siis, söin vain koulussa), koska ei ole ollut rahaa safkaan. TOSI HIENO itsenäinen elämä, kannattaa joo kadehtia. Jos voisin, muuttaisin varmaan takaisin himaan ja eläisin vanhempien rahoilla ja söisin vanhempien ruokia, koska se olisi niin paljon helpompaa. Ainut vaan, että en voi tehdä sitä. Ottaa niin paljon päähän, kun ihmiset kadehtivat jotain omillaan asumista, kun tosiasiassa antaisin mitä vain, jotta saisin ehjän perheen ja kodin, missä voisin asua vielä vaikkapa vuoden. Minulla vaan ei ole mahdollisuutta siihen. Ironic, isn’t it?

On totta, että mulla on koko ajan tietynlainen kulissi pystyssä ja pikaisesti vilkaistuna elämäni on aika kivaa. Olisin kuitenkin odottanut kaverilta kykyä nähdä sen kulissin taakse, koska luulin hänen tuntevan minut sen verran hyvin. En päästä ihmisiä lähelleni kovin helposti, mutta jos viettää paljon aikaa kanssani, olen tosi helposti luettavissa. Ja onhan se nyt selvääkin, että esim. menestys ei vaan tule ilman kovaa työtä. On väärin luulla, että olisin joku poikkeus.

Tuollaiset kommentit loukkaavat erityisen paljon, koska niistä paistaa läpi sellainen asenne, että olisin muka saanut kaiken hopealautasella. Tulee samalla sellainen olo, ettei kukaan osaa arvostaa sitä työtä, mitä olen tehnyt. Onko väärin pyytää ymmärrystä kavereilta, kykyä tajuta ettei kaikki ole niin helppoa miltä näyttää? Olen ehkä kaikille muille se täydellisen elämän omaava tyttö, mutta lähimmille kavereille haluan olla oma itseni. Onko se liikaa vaadittu?

Jumalauta että ärsyttää.

Random Quotes

Just some quotes that I found especially beautiful/touching/fitting.

“Have you ever been in love? Horrible isn't it? It makes you so vulnerable. It opens your chest and it opens up your heart and it means that someone can get inside you and mess you up. You build up all these defenses, you build up a whole suit of armor, so that nothing can hurt you, then one stupid person, no different from any other stupid person, wanders into your stupid life...You give them a piece of you. They didn't ask for it. They did something dumb one day, like kiss you or smile at you, and then your life isn't your own anymore. Love takes hostages. It gets inside you. It eats you out and leaves you crying in the darkness, so simple a phrase like 'maybe we should be just friends' turns into a glass splinter working its way into your heart. It hurts. Not just in the imagination. Not just in the mind. It's a soul-hurt, a real gets-inside-you-and-rips-you-apart pain. I hate love.”

“But he did not understand the price. Mortals never do. They only see the prize. Their hearts desire, their dream....But the price of getting what you want is getting what you once wanted.”

-Neil Gaiman

"Some day you will look at your friend, and he will seem to you to be a little out of drawing, or you won't like his tone of colour, or something."

"The only way to get rid of a temptation is to yield to it. Resist it, and your soul grows sick with longing for the things it has forbidden to itself, with desire for what its monstrous laws have made monstrous and unlawful."

"He covered page after page with wild words of sorrow and wilder words of pain. There is a luxury in self-reproach. When we blame ourselves, we feel that no one else has a right to blame us. It is the confession, not the priest, that gives us absolution."

"There were moments when he looked on evil simply as a mode through which he could realise his conception of the beautiful."

"Nowadays most people die of a sort of creeping common sense, and discover when it is too late that the only things one never regrets are one's mistakes."

-The Picture of Dorian Gray by Oscar Wilde